Aamu

Tämä ei ole se Pepe Willbergin Aamu. Tämä on epäpepeaamu. Tämä on se aamu, kun 13 sekuntia heräämisen jälkeen tajuan, että ei tule mitään. Valo syttyy 6.30 ja mies huutaa ovelta heihei. Ensimmäinen ajatukseni on, että ei voi olla vielä aamu. Herään. Kunnes herään uudestaan ja tajuan, että olen nähnyt 10 minuuttia unta heräämisestä.
Vessassa nojaan lämpöpatteriin ja kaipaan sänkyyn. Huutelen lapsia hereille osa 1. Olen jo auttamattomasti myöhässä, mutta istun silti sohvalle kanavasurffailuun. Huutelen lapsia hereille osa 2. Kello on seitsemän ja alan olla kiukkuinen. Aamuille. Universumille. Revin lapsia hereille osa 1. Keitän teetä, enkä löydä mitään aamupalaksi kelpaavaa. Yksi kiukkuinen lapsi laahustelee ohitseni. Kommentoin ärtyneesti ajan kulumista ja uhkailen nukkumaanmenoajan aikaistamisella. Revin lapsia hereille osa 2. Kolme kiukkuista lasta makaa sikin sokin sohvalla. Säntäilen ympäri taloa ja päästelen suustani sammakoita. En löydä mitään sopivaa päällepantavaa. Hiukseni vääntyvät juuri niinkuin haluavat. Puhelin ja avaimet ovat hukassa. Kailotan lapsille marttyyriäänellä heidän kiittämättömyydestään joka aamuisesta äidillisestä huolehtimisestani ja uhkailen lisäkotitöillä, jos tilanne ei parane välittömästi. Sinkoan ulos ovesta. Sinkoan puolen minuutin päästä takaisin, koska olen unohtanut avaimet ja puhelimen. Löydän vain avaimet. Törmäilen jo seiniin kiireestä ja raivosta. Tee on jäähtynyt kuppiin. Ampaisen pihalle.
Päässä tykyttää vielä töissäkin. Hävettää, naurattaa, raivostuttaa. On pakko uskoa, että muillakin on epäpepeaamuja. Sanokaa, että muillakin on epäpepeaamuja!