Olisin vaivalloista olla nainen Brasiliassa. Joka vuosi pitäisi olla timmissä kunnossa karnevaaleissa bikinit päällä. Vaikka aika vaivalloista se on täällä sambattomassa Pohjolassakin. Ei karvoja, ei läskiä, ei siivotonta ulkonäköä. Talvella saa sentään vähän lomaa säärikarvojen ajelusta, kun ei tarvitse vilautella koipiaan missään. Kainalokarvatkin saavat rehottaa rennosti. Vaatekertoja on sen verran monta kerrosta, ettei kurveja tarvitse muille esitellä. Huonona hiuspäivänä voi laahustella pipo päässä (vaikka pipo päässä kesälläkin ei taida enää olla nykypäivänä ollenkaan ihmetystä herättävää, vaan suorastaan muodikasta).
Tässä iässä alkaa ihmetellä vartaloaan. Joskus peilin ohi kulkiessaan pysähtyy ja hätkähtää, että tuoltako kaikki näyttääkin. Nuorena inhosin rimppakinttujani, mutta missä ne nyt ovat? Onko mulla viikset? Ja milloin vyötäröstä on tullut tuollainen? Jalat eivät kiihdy enää juostessa helposti. Naruhyppely on rankkaa (ja pissatkin meinaa tulla housuun).
Vaikka pää on sama vuodesta toiseen, vartalo muistuttaa vuosista ja elämästä. Vuodet merkitsevät veltot merkkinsä iholle. Syödyt brie-juustot kertyvät vyötärölle. Taas on kaksi viikkoa kulunut, kun säärikarvoista saisi pikkulettejä. Mitä ulkonäöstä pitäisi ajatella tässä iässä? Pitäisikö olla jo nuoruuden ulkonäkökeskeisyyden yläpuolella ja vakuuttaa, että ulkonäöllä ja siihen liittyvillä odotuksilla ei ole merkitystä? Voiko nelikymppinen kulkea pikkubikineissä tällä kropalla? Voiko olla karvallinen ja silti kaunis? Voiko elää elämänsä niin, että hyväksyy kaiken muutoksen vartalossaan osana elämää?
Miten huimaa olisikaan 50 vuoden päästä katsella itseään peilistä ja olla tyytyväinen kaikkeen, mitä näkee.
Tää niin haluis sen uuden karvanvalotuskojeen, joka lupaa poistaa karvat kehosta kivuttomasti ja vielä vähentää niiden kasvua :) Että pitää olla KARVOJA! Mie vihaan karvoja!! Muun hyväksyn, mutten karvoja.
VastaaPoistaBlogissani on sulle haastetehtävä :)
Mä luulen, että itsensähyväksymisjutut on markkinavoimien pajatusta. En tunne yhtäkään naista, joka hyväksyisi itsensä lehtien tai tommyhellstenien kirjoittamalla tavalla. Luulemme, että meidän pitäisi jotenkin ihmeellisesti hyväksyä itsemme. Teemme kaikkemme, että meistä tulisi edes jollain tavalla hyväksyttyjä - siis itsellemme. Koemme epäonnistuvamme ja taas yritämme jollain uudella tavalla hyväksyä hiukan enemmän.
VastaaPoistaYritän olla tekemättä aiheelle mitään. Se toisaalta näkyy muuallakin kuin vyötäröllä ja karvastossa. Vielä en ole huomannut ihmeellistä hyväksymishyrinää sisälläni. Ne sanoo, että vanhuudessa sitten alkaa se hyväksyntä - jos hyvin käy ja katkeruus ei vie voittoa. Katsotaan millanen musta tulee ennen sitä...ehkä taas ensi viikolla totean, että hiukan pitää yrittää kerätä sitä hyväksyttävyyttä itselleen jos ei muualta niin lenkkipolulta ja jääkaapin välttelystä.
I so agree. Kummankin kanssa.
VastaaPoista