Onpa hienoa, että Suomessa on neljä vuodenaikaa. En vaan kestä niistä kahta.
Elokuussa pieni surumielisyys hiipii hiljaisiin hetkiin, mutta loppuvassa kesässä on jotain lohduttavaakin. Arki alkaa ja muistot hellivät vielä lähellä. Syyskuussa suunta on jo selvä, pimeys valtaa illasta tunteja. Mutta kun keittelee ensimmäiset glögit ja ostaa satsumat, homma on vielä hanskassa. Lokakuun alun ruska on typerryttävän kaunis. Sitä jopa hetken luulee pitävänsä syksystä. Kunnes Se tulee ja muistaa taas tasan tarkkaan, miksi ei pitänytkään.
Pimeä aamu hyökkää päälle rullaverhon takaa. Kuuluu lotinaa. Pelkään jo pahinta. Liimaan nenäni ikkunaan. Sieltä se roiskahtelee taivaalta, valkoinen, vetinen armeija. Lapset kiljuvat lumiukoista ja pulkkamäestä ja lumisodasta ja talvilomasta, mutta minä en näe kuin tuulessa mustalta taivaalta syöksyvän vihollisen. Polkupyörä puskee kuin panssarivaunu puolitoista kilometriä töihin. Kiroan ripsivärin ja alas valuvat polvisukat litimärkien farkkujen alla. Lapset juoksevat ensimmäiset oppitunnit ikkunalle tuijottamaan hurmaantuneena räntää valuvaa maisemaa. Pidän tiukasti katseen matematiikan kirjassa ja juputan oikeasta pukeutumisesta, ”koska elokuun säät ovat todellakin iäksi ohitse”.
Ja stop tykkänään. Ei sanaakaan tunnelmallisista kynttilöistä ja romanttisesta takkatulesta tähän väliin. Pakko vaipua melankoliaan joksikin aikaa. Heippa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti