Noin äkkiseltään voisi luulla, että 38-vuotias ei ole vielä kovin vanha. Vaan eipä pidä paikkaansa. En nimittäin enää läpäise "Valvon yöllä ja pysyn järjissäni" -testiä.
Enkä siis puhu nyt mistään "Biletän aamuneljään ja kotona lapset herättävät puoli seitsemältä" -kuviosta. En itseasiassa edes tajua edellisestä lauseesta mitään. Puhun siitä, että jos valvon puoleen yöhön, sölkötän sekavia töissä teekuppi kourassa haukotellen seuraavan päivän. Ajatus siitä, että paransin joskus opiskeluaikana maailmaa tai pussailin poikakaverin kanssa pikkutunneille asti ja istuin sitten kahdeksalta aamulla luennolla, kuulostaa heprealta. Silmät pyöreinä kuuntelen myös pienten lasten äitien tarinoita neljän tunnin yöunista. Voisiko olla mahdollista, että mulla ei ollutkaan kahta alle kaksivuotiasta, jolla toisella oli jatkuvasti keuhkovaivoja ja toinen kärsi koliikista? Ehkä se olikin joku muu, joka vain oli ruumiissani hetken.
Uni on lähes pyhää. Oma sänky on kärkisijoilla onnellisuuslistalla. Tarraudun siihen mustasukkaisuuteen saakka lasten kysellessä mahdollisuutta vaihtaa edes yhdeksi yöksi sänkyjä. Ei, ei ja ei. Yöllä olen kiukusta koppurana, jos (ja kun) heräilen lasten takia. Äyskin ja rämppäilen mielenosoituksellisesti valoja päälle ja pois. Yhden huonosti nukutun yön jälkeen unta on pakko saada kaaliin kunnolla.
Oi, olkaatte kunnioitetut te valvovat ja silti järjissänne pysyvät! Ja te joiden ikä pyörii kolmenkympin jälkipuoliskolla tai jopa seuraavalla vuosikymmennellä ja silti väitätte vähemmälläkin unella pysyvänne järjissänne: Se on testissä reputtaminen teilläkin ihan nurkan takana. Sanokaa mun sanoneeni. Vanhuus tuo nimittäin myös viisautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti